Olen tiennyt, että haluan käydä NDT/Bobath koulutuksen jo pitkään. Jo kauan ennen kuin edes sain mahdollisuuden työskennellä lasten fysioterapian parissa. Olin kuullut tästä lähestymistavasta niin monesta eri paikasta ja aina kun tutkailin mahdollisuuksia päästä työskentelemään lasten kuntoutuksen parissa tuli tuo sana NDT vastaan. Silloin jo päätin, että joku päivä minäkin saan kantaa tuota, silloin maagiselta kuulostavaa, ”titteliä”.
Palaset alkoivat loksahtelemaan paikalleen ja minulle tarjoutui mahdollisuus työskennellä myös lasten kanssa aikuisneurologisten kuntoutujien lisäksi. Sain seurata taitavia kollegoita ja näin heidän käyttävän otteita mitä en itse ollut aiemmin nähnyt tai käyttänyt. Opin, että he pyrkivät vaikuttamaan lapsen lihasjänteyteen kyseisillä otteilla ja asennoilla. Ymmärsin kuitenkin, että en voi oppia ja sisäistää tätä vain toisten työta katselemalla, ja palo päästä NDT-koulutukseen kasvoi entisestään.
Ennen koulutusta minulla ei ollut kovinkaan paljon ennakko-odotuksia tai ajatuksia NDT/Bobath lähestymistavasta. Siis siitä mitä se on tai mitä meille opetettaisiin. Olin vain todella innoissani päästessäni koulutukseen ja halusin oppia mahdollisimman paljon. Matkan varrella minulle on pikkuhiljaa valjennut mistä NDT-lähestymistavassa on kyse.
Heti koulutuksen alusta saakka olemme puhuneet todella paljon lihasjänteydestä, olemme havainnoinneet demoasiakkaiden lihasjänteyttä videoilta sekä pienryhmissä tehtävissä työskentelyissä. Koulutuksen edetessä olen kokenut jonkinlaisen ahaa-elämyksen, että juuri tämä lihasjänteys onkin se kaiken alku ja juuri. Lihasjänteys vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti lapseen, hänen olemukseensa, hänen toimijuuteensa sekä osallistumiseensa. Asia jota en ollut edes tullut ajatelleeksi on kuinka voimakkaasti lihasjänteys vaikuttaa syömiseen, puhumiseen ja jopa hengitykseen. On ollut hauska huomata, miten työssäni nyt kohdatessani uuden kuntoutujan, keskityn havainnoimaan ja pohtimaan asioita lihasjänteyden kautta. Kysyn itseltäni mitä lapsi tekee, miten hän sen tekee ja ennen kaikkea miksi hän tekee niin. Nämä sanat ovat iskostuneet takaraivooni ja ne ohjailevat työtäni: ”mitä, miten, miksi”.
On ollut myös mielenkiintoista huomata, miten ajatuksen tasolla niin yksinkertainen asia kuin lihasjänteys, voikin olla niin monimutkainen ja välillä vaikea analysoida. Yksin töitä tehdessäni kaipaankin välillä toista silmäparia ja kaveria, jonka kanssa pohtia näkemääni ja käsillä tuntemaani ääneen. Koenkin, että koulutuksen pienryhmissä tapahtunut pohdinta on ollut kullan arvoista. Olen saanut kysyä kysymyksiä joiden esittäminen on alkuun tuntunut tyhmältä, huomannut etteivät ne ehkä olleetkaan lainkaan tyhmiä kysymyksiä, saanut tukea kanssaopiskelijoiltani ja lämmintä kannustusta kouluttajilta.
Huomaan, että olen koulutuksen myötä tullut itsevarmemmaksi ja rohkeammaksi. Minulla on nyt laajempi ja monipuolisempi valikoima työkaluja ”terapiavälineistössäni”, ja uskallan kokeilla ja käyttää niitä. Mikäli ”plan A” ei toimikaan toivotulla tavalla pohdin hetken asiaa ja kokeilen sitten jotakin toista tapaa lähestyä pulmaa. Tämä taito kehittyy varmasti vielä vuosien varrella, olenhan nyt vielä ihan NDT-urani alkumetreillä. Koen myös helpottavana sen, että minun ei tarvitse täyttää koko terapia-aikaa kymmenillä ja taas kymmenillä harjoituksilla. Ajattelen nyt, että myös kaikki siirtymiset ja niihin liittyvät asennonvaihdokset, painonsiirrot, ojentautumiset, kierrot yms. ovat osa terapiaa. Vaatteiden ja kenkien riisumisesta ja pukemisesta puhumattakaan.
ICF:stä on puhuttu jo pitkään ja se on entuudestaan tuttu asia, mutta se on kuitenkin aina tuntunut jotenkin hankalalta mielestäni. Nyt tämän koulutuksen myötä tuntuu, että olen lopulta sisäistänyt sen. Kun mietin lasta, hänen ruumiin ja kehon toimintoja, hänen suorituksiaan sekä osallistumistaan, tuntuu että vihdoin ymmärrän mistä muut ovat puhuneet kaikki nämä vuodet. Kun vielä otetaan ympäristö- ja yksilötekijät huomioon on terapialle mielestäni huomattavasti helpompi asettaa tavoitteita ja tätä kautta on myös helpompi ajatella lasta aktiivisena toimijana ja pohtia millä tavoin minä terapeuttina voin auttaa häntä kehittymään vielä aktiivisemmaksi toimijaksi.
Tästä päästäänkin yhteistyöhön. Laadukkaan terapian taustalla on tiivis yhteistyö lapsen, perheen sekä muiden lapsen arkeen osallistuvien henkilöiden ja tahojen kanssa. On tärkeää, että kaikilla on yhteiset tavoitteet, jotka tukevat lapsen kehittymistä ja, että nuo tavoitteet ovat lähtöisin lapselta itseltään sekä perheeltä. Terapeuttina minä havainnoin ja analysoin lapsen fyysisiä ominaisuuksia, taitoja ja vaikeuksia ja sitä kautta löydän keinot, joilla voin mahdollistaa lapselle uusia kokemuksia, jonka seurauksena lapsi voi oppia uutta. Yksi koulutuksessa esiin tullut seikka, jota olen ajatellut aikaisemminkin, mutta en ihan sisäistänyt sitäkään, on aistikokemukset. Kuinka tärkeitä erilaiset kokemukset, niin motoriset kuin sensoriset, ovat lapselle ja hänen kehitykselleen. Kuinka tärkeä on mahdollistaa lapselle näitä monipuolisia kokemuksia. Ja myös se mitä tarkoittaa mikäli lapsi yli- tai alireagoi aistiärsykkeisiin. Näihin alkuvaiheen aistikokemuksiin syvennymme varmasti vielä tulevalla vauvaviikolla ja odotankin sitä innolla.
Tämä poikkeuksellinen aika koko maailmassa ja meidän maassa on aiheuttanut sen, että en ole ollut lähikontaktissa yhteenkään kuntoutujaan yli kahteen kuukauteen. Tämä pistää hieman miettimään minkälaiset ne omat terapiataidot ovat, mikäli tilanne kestää vielä pitkään. Etäterapioita olen tehnyt ja on ollut ilo huomata kuinka sitoutuneita monet perheet ovat, ja kuinka he kokevat aivan uudenlaisen yhteyden lapseensa. Nyt he ehkä myös ymmärtävät paremmin, mitä meidän työ on. Vaikka toisaalta emme mielestäni voi odottaa vanhempien tai avustajien pystymään samaan kuin mitä me terapeutit teemme. Monet kerrat olen tuntenut turhautumista, kun en pääsekään tuntemaan käsissäni mitä lapsi tekee, en pääse ohjaamaan lasta ja hänen liikkumistaan tai vaikuttamaan lihasjänteyteen. Kun juuri nyt olisin kaivannut pajon harjoitusta, jotta voisin siirtää koulutuksessa oppimaani käytännön työhöni. Mutta sitten taas koen, että olen kehittynyt toiminnan sanoittamisessa, mikä myös on tärkeää jotta lapsi ja vanhemmat ymmärtävät miksi teemme juuri sitä mitä teemme.
Lapsen vanhemmille selittäisin NDT/Bobath terapialähestymistapaa vuorovaikutuksellisena ongelmanratkaisukeskeisenä tapana mahdollistaa lapsen mahdollisimman aktiivinen toimijuus, osallistuminen omaan arkeen sekä päätöksentekoon. Selittäisin myös, että lähestymistavassa ennakoidaan lapsen tulevaa toiminnallisuutta esim. lihasjänteyteen perustuvan määrittelyn ja sen tuomien vaikeuksien myötä. Kertoisin, että terapia on jatkuvaa havainnoimista ja analysoimista, jonka perusteella minä fysioterapeuttina mietin harjoitteet, mutta kertoisin myös kuinka tärkeää on, että koko perhe sitoutuu lapsen kuntoutukseen ja kannustaa ja tukee lasta tässä.
NDT/Bobath lähestymistapa on jatkuvasti kehittyvä, avoin ajattelumalli, jossa yhdistellään monen eri tieteenalan ja tutkimuksen antia kliiniseen terapiatyöhön. NDT/Bobath koulutuksen käynyt terapeutti osaa yhdistää omassa kliinisessä työssään tekemiä havaintoja tutkimukselliseen tietoon motorisesta oppimisesta, aivojen plastisuudesta ja ympäristön merkityksestä oppimiselle. Terapeutti pystyy myös ajattelemaan tulevaisuuteen, mikä lapsen toiminnallisuus sekä osallistuminen on tulevaisuudessa ja asettamaan tavoitteita sen perusteella sekä valitsemaan parhaimmat terapiakeinot ja -tavat. Näin lapsi voi saavuttaa mahdollisimman hyvän toimijuuden.
NDT/Bobath lähestymistavassa minua kiinnostaa eniten se, miten minä voin mahdollistaa lapselle uusia kokemuksia ja siten mahdollistaa lapsen oppia uusia taitoja. Erityisesti minua kiinnostaa varhaisvaiheen terapia, joka meillä vielä on käymättä kun vauvaviikko siirtyi Korona-epidemian vuoksi. Minua kiinnostaa se miten pystyn vaikuttamaan ja mahdollistamaan pienelle vauvalle sen, että hän voikin oppia sellaisia taitoja, jotka jäisivät ilman terapiaa saavuttamatta esim. poikkeavan lihasjänteyden tai liikemallien tms. vuoksi. Ja ajatus siitä mihin kaikkeen myöhemmin elämässä se vaikuttaa mikäli lapsi on saanut terapiaa ja monipuolisia kokemuksia ja liikemalleja tai jos hän ei ole saanut terapiaa. Itselläni ei ole lainkaan alle 4-vuotiaita kuntoutujia, joten senkin vuoksi odotan vauvaviikkoa ja varhaisvaiheen terapiajaksoa kovasti.
Katariina Sandberg
