Lää­kin­tä­voi­mis­te­lusta kuntoutumiseen

Keväinen päivä 1971, astuin 19-vuo­tiaana Las­ten­linnan sai­raalan sivuo­vesta aurin­koi­selle Stenbäc­kin­ka­dulle.  Kurkkua kuristi. Enemmän itketti kui­tenkin Peteä, pientä alle kou­lui­käistä poikaa,  jolla oli CP-vamma.  Peten van­hemmat asuivat monen sadan kilo­metrin päässä ja siksi olin Peten sai­raa­la­kummi. Pete asui useasti puolen vuoden ajan Las­ten­lin­nassa ”saa­massa lää­kin­tä­voi­mis­telua CP-vam­maansa”. Van­hemmat eivät päässeet usein Peteä tapaamaan. Pete istui osas­tolla risti-istun­nassa auton­renkaan sisällä ja välillä seisoi puu­pöm­pe­lissä. Silloin voi­mis­te­lu­tettiin niin.

Vuonna 1979 olin  työs­ken­nellyt kuusi vuotta HYKS/​Lastentautien kli­ni­kassa lää­kin­tä­voi­mis­te­lijana.  Sai­raa­lassa toimi Neu­ro­lo­ginen Kun­tou­tus­po­likli­nikka, jossa asian­tun­tevat las­ten­neu­ro­logit ja ihana las­ten­hoitaja Raili vas­taa­not­tivat ja muun muassa seu­ra­sivat lapsien kotona tapah­tuvan ”lää­kin­tä­voi­mis­te­lut­ta­misen”  toi­vottua edis­ty­mistä. Olin lää­kin­tä­voi­mis­te­lijana tuolla polikli­ni­kalla vuosia ja ihmet­telin tois­tu­vasti, mitä hyötyä yhteis­kunnan mak­sa­mista tera­pia­palk­kioista oli, kun lasten fyy­sinen ja psyyk­kinen vointi vain huononi. Tuli lii­ke­ra­joi­tuksia, kipuja ja epä­muo­dos­tumia, joita sitten yri­tettiin orto­pe­disin keinoin korjata, useim­miten huo­nolla lop­pu­tu­lok­sella. Käynti käyn­niltä, vuosi toi­sensa jälkeen neu­ro­lo­gi­sesti sai­raiden lasten tilanne ainoastaan huononi, vaikka toisin toi­vottiin. Eri­tyi­sesti CP-vam­maisten lasten itse­näisyys ja toi­mijuus jäivät usein saa­vut­ta­matta ja riip­pu­vaisuus muiden avusta oli suuri.

Tur­hauduin ja lähdin opis­ke­lemaan ja opetustöihin.

Olin jo 1970-luvulla nähnyt pieniä ope­tus­filmejä koskien NDT/​Bobath -lähes­ty­mis­tapaa. Ajat­telin jo silloin, että lähes­ty­mis­tavan ana­lyyt­ti­syy­dessä on järkeä, lapsen tilanne ana­ly­soitiin eri tavoin kuin missään ja terapia toteu­tettiin perustellusti. 

Vuonna 1985 palasin tera­pia­työs­ken­telyn pariin, Hel­sin­gissä oli meneillään ensim­mäinen täysin suo­ma­laisin voimin toteu­tettu NDT-kurssi (nykyään NDT/​Bobath –perus­o­pinnot). Tuon oppi­mis­ko­ke­muksen jälkeen alkoi rakas­tamani, tulok­sel­linen tera­pia­työs­kentely ja sen jatkuva kehit­tä­minen. Tera­peutit opis­ke­livat kou­lu­tuk­sissa ympäri Suomea ja tera­piassa har­joit­te­levien lasten tilanne alkoi vih­doinkin muuttua toi­vottuun suuntaan.

Olen työs­ken­nellyt NDT/​Bobath –kou­lu­tuk­sissa yli  30 vuotta. Näiden vuo­si­kym­menien aikana  NDT/​Bobath –kou­lut­tajat ja –tera­peutit ovat yhteis­työssä kehit­täneet lasten kun­tou­tu­miseen liit­tyvää ajat­telua ja taitoa. 

Kehit­tä­mis­työssä saa­vu­tetut hedelmät, kuluneen yli kolmen vuo­si­kym­menen aikana, uhkaavat valua hukkaan nyt, kun Kelan vaa­tivan kun­tou­tu­misen kil­pai­lu­tuksen tuloksena, lähes kaikki Suomen NDT/​Bobath -kou­lut­tajat jäivät ilman sopimusta.

NDT/​Bobath -kou­lut­ta­juuden kehit­tä­minen ja opet­ta­minen eivät ole mah­dol­lisia, ilman kou­lut­tajan sään­nöl­listä tera­pia­työs­ken­telyä vaa­tivan kun­tou­tu­misen pii­rissä olevien lasten ja heidän läheis­tensä kanssa.  Näin ollen myös tera­peuttien eri­tyis­asian­tun­ti­juuden kehit­ty­minen kou­lu­tuksen avulla on vaarassa.

Palaammeko taas aikaan, jolloin Peten kal­taiset lapset jäävät ilman asian­tun­tevaa terapiaa ja itse­näisen toi­mi­juuden kehit­ty­mistä?
1970-luvulla ei tie­detty mitä tehdä, mutta yri­tettiin toimia silti. Vuonna 2018 tie­detään mikä hyö­dyttää lasta, mutta KELAN tämän­vuo­tinen kil­pai­lutus ei anna kai­kille lap­sille mah­dol­li­suutta par­haimman eri­tyis­asian­tun­ti­juuden antamaan apuun.

Karla Pesonen-Wikman
fysio­te­ra­peutti
fysio­te­ra­pian­opettaja
NDT/​Bobath -seniorikouluttaja