Keväinen päivä 1971, astuin 19-vuotiaana Lastenlinnan sairaalan sivuovesta aurinkoiselle Stenbäckinkadulle. Kurkkua kuristi. Enemmän itketti kuitenkin Peteä, pientä alle kouluikäistä poikaa, jolla oli CP-vamma. Peten vanhemmat asuivat monen sadan kilometrin päässä ja siksi olin Peten sairaalakummi. Pete asui useasti puolen vuoden ajan Lastenlinnassa ”saamassa lääkintävoimistelua CP-vammaansa”. Vanhemmat eivät päässeet usein Peteä tapaamaan. Pete istui osastolla risti-istunnassa autonrenkaan sisällä ja välillä seisoi puupömpelissä. Silloin voimistelutettiin niin.
Vuonna 1979 olin työskennellyt kuusi vuotta HYKS/Lastentautien klinikassa lääkintävoimistelijana. Sairaalassa toimi Neurologinen Kuntoutuspoliklinikka, jossa asiantuntevat lastenneurologit ja ihana lastenhoitaja Raili vastaanottivat ja muun muassa seurasivat lapsien kotona tapahtuvan ”lääkintävoimisteluttamisen” toivottua edistymistä. Olin lääkintävoimistelijana tuolla poliklinikalla vuosia ja ihmettelin toistuvasti, mitä hyötyä yhteiskunnan maksamista terapiapalkkioista oli, kun lasten fyysinen ja psyykkinen vointi vain huononi. Tuli liikerajoituksia, kipuja ja epämuodostumia, joita sitten yritettiin ortopedisin keinoin korjata, useimmiten huonolla lopputuloksella. Käynti käynniltä, vuosi toisensa jälkeen neurologisesti sairaiden lasten tilanne ainoastaan huononi, vaikka toisin toivottiin. Erityisesti CP-vammaisten lasten itsenäisyys ja toimijuus jäivät usein saavuttamatta ja riippuvaisuus muiden avusta oli suuri.
Turhauduin ja lähdin opiskelemaan ja opetustöihin.
Olin jo 1970-luvulla nähnyt pieniä opetusfilmejä koskien NDT/Bobath -lähestymistapaa. Ajattelin jo silloin, että lähestymistavan analyyttisyydessä on järkeä, lapsen tilanne analysoitiin eri tavoin kuin missään ja terapia toteutettiin perustellusti.
Vuonna 1985 palasin terapiatyöskentelyn pariin, Helsingissä oli meneillään ensimmäinen täysin suomalaisin voimin toteutettu NDT-kurssi (nykyään NDT/Bobath –perusopinnot). Tuon oppimiskokemuksen jälkeen alkoi rakastamani, tuloksellinen terapiatyöskentely ja sen jatkuva kehittäminen. Terapeutit opiskelivat koulutuksissa ympäri Suomea ja terapiassa harjoittelevien lasten tilanne alkoi vihdoinkin muuttua toivottuun suuntaan.
Olen työskennellyt NDT/Bobath –koulutuksissa yli 30 vuotta. Näiden vuosikymmenien aikana NDT/Bobath –kouluttajat ja –terapeutit ovat yhteistyössä kehittäneet lasten kuntoutumiseen liittyvää ajattelua ja taitoa.
Kehittämistyössä saavutetut hedelmät, kuluneen yli kolmen vuosikymmenen aikana, uhkaavat valua hukkaan nyt, kun Kelan vaativan kuntoutumisen kilpailutuksen tuloksena, lähes kaikki Suomen NDT/Bobath -kouluttajat jäivät ilman sopimusta.
NDT/Bobath -kouluttajuuden kehittäminen ja opettaminen eivät ole mahdollisia, ilman kouluttajan säännöllistä terapiatyöskentelyä vaativan kuntoutumisen piirissä olevien lasten ja heidän läheistensä kanssa. Näin ollen myös terapeuttien erityisasiantuntijuuden kehittyminen koulutuksen avulla on vaarassa.
Palaammeko taas aikaan, jolloin Peten kaltaiset lapset jäävät ilman asiantuntevaa terapiaa ja itsenäisen toimijuuden kehittymistä?
1970-luvulla ei tiedetty mitä tehdä, mutta yritettiin toimia silti. Vuonna 2018 tiedetään mikä hyödyttää lasta, mutta KELAN tämänvuotinen kilpailutus ei anna kaikille lapsille mahdollisuutta parhaimman erityisasiantuntijuuden antamaan apuun.
Karla Pesonen-Wikman
fysioterapeutti
fysioterapianopettaja
NDT/Bobath -seniorikouluttaja