Asia­kas­ta­rinat

Lähes­ty­mistapa

Liisan tarina

Olen 25-vuotias Liisa. Synnyin kuo­puksena, per­hee­seeni kuuluu van­hemmat, veli ja sisko.

Sain syn­tyessäni 10 pis­tettä. Syn­nytys oli nor­maali. Äitini alkoi ihmet­te­lemään jonkin ajan kuluttua jal­kojeni jäyk­kyyttä. Vammani diag­no­soitiin n. 1 vuoden iässä Turun yli­opis­tol­li­sessa  sai­raa­lassa. Muu­timme Van­taalle, kun olin noin 1,5 vuoden ikäinen ja sen jälkeen tutkimukset/​ hoidot alkoivat Las­ten­linnan sai­raa­lassa. Pian siitä alkoivat fysio­te­rapia ja puheterapia.

Vaikean kävelyni vuoksi kont­tasin muu­taman vuoden. Opin käve­lemään 4-vuo­tiaana fysio­te­ra­peutin avus­tuk­sella Simon­metsän päi­vä­ko­dissa. Muistan ilah­tu­neeni siitä ja halusin kertoa kai­kille. Leikin paljon, menin kaik­kialle kon­taten ja kävellen. Viit­toilin kunnes opin puhumaan ja lukemaan 8-vuo­tiaana puhe­te­rapian ja koulun ansiosta.  Kävelyn oppi­minen ja puhu­minen oli minulle iso juttu.

9 -vuo­tiaana onnistuin mur­tamaan oikean nilkan leik­kiessäni.  Nilkkani vuoksi jouduin leik­kaukseen, samalla minulle tehtiin moni­ta­so­ki­rur­ginen leikkaus. 

Ennen leik­kausta polveni menivät yhteen ja minulla oli usein mus­telmia polvien välissä. Leik­kauksen jälkeen Las­ten­lin­nassa alkoi iso kun­toutus ja olin siellä 6 viikkoa. Muistan viih­ty­neeni siellä hyvin ja enkä halunnut lähteä sieltä pois.

Sieltä läh­det­tyäni menin takaisin kouluun ja kävin kerran vii­kossa fysio­te­ra­piassa. Jouduin edelleen opet­te­lemaan käve­le­mistä. Ylä­koulun jälkeen menin opis­ke­lemaan media-assis­ten­tiksi Ammat­tio­pisto Luoviin ja val­mistuin sieltä 2017 vuonna. 

Tavat­tuani avio­mieheni halusin treenata kävelyä. Aloitin pie­nestä käve­ly­mat­kasta. Joka vuosi kuntoni on kohen­tunut parem­maksi.  Nyt jaksan kävellä 10-15 kilo­metriä ilman taukoa.  Yhdessä mat­kus­tamme joka vuosi eri haas­taviin paik­koihin, esim. Madeiralle.

En anna CP-vammani tai puhe­vammani vai­kuttaa koko elä­määni. Uskallan tehdä eri­laisia asioita, esi­mer­kiksi menen keppien kanssa metsään, vaikka siellä oli­sikin vähän haas­tavaa liikkua. Lähi­pii­rissä minut tun­netaan sin­nik­käänä, hul­lun­roh­keana ja aktii­visena. Jos kerran eletään, sitten mennään täysillä.

Muutin kotoa 23 -vuo­tiaana, koska tunsin, että tar­vitsen itse­näistä elämää ja olen näinä aikoina kas­vanut paljon Liisana.  Olen ollut onnekas ja löytänyt matkan var­rella ihmisiä, jotka ovat kan­nus­taneet ja tukeneet eteenpäin elä­mässä. Ilman heitä en olisi vielä itse­näinen nuori aikuinen. Olen kii­tol­linen heille siitä. 

Kuva: Liisa Uski,  Media artist’s adventure