Ajan­koh­taista

OPIS­KE­LIJAN TER­VEISET NDT -KOULUTUKSESTA

9.4.2021

Kata­riina Sandberg

Olen tiennyt, että haluan käydä NDT/​Bobath kou­lu­tuksen jo pitkään. Jo kauan ennen kuin edes sain mah­dol­li­suuden työs­ken­nellä lasten fysio­te­rapian parissa. Olin kuullut tästä lähes­ty­mis­ta­vasta niin monesta eri pai­kasta ja aina kun tut­kailin mah­dol­li­suuksia päästä työs­ken­te­lemään lasten kun­tou­tuksen parissa tuli tuo sana NDT vastaan. Silloin jo päätin, että joku päivä minäkin saan kantaa tuota, silloin maa­gi­selta kuu­los­tavaa, ”tit­teliä”.

Palaset alkoivat lok­sah­te­lemaan pai­kalleen ja minulle tar­joutui mah­dol­lisuus työs­ken­nellä myös lasten kanssa aikuis­neu­ro­lo­gisten kun­tou­tujien lisäksi. Sain seurata tai­tavia kol­le­goita ja näin heidän käyt­tävän otteita mitä en itse ollut aiemmin nähnyt tai käyt­tänyt. Opin, että he pyr­kivät vai­kut­tamaan lapsen lihas­jän­teyteen kysei­sillä otteilla ja asen­noilla. Ymmärsin kui­tenkin, että en voi oppia ja sisäistää tätä vain toisten työta kat­se­le­malla, ja palo päästä NDT-kou­lu­tukseen kasvoi entisestään.

Ennen kou­lu­tusta minulla ei ollut kovinkaan paljon ennakko-odo­tuksia tai aja­tuksia NDT/​Bobath lähes­ty­mis­ta­vasta. Siis siitä mitä se on tai mitä meille ope­tet­taisiin. Olin vain todella innoissani pääs­tessäni kou­lu­tukseen ja halusin oppia mah­dol­li­simman paljon. Matkan var­rella minulle on pik­ku­hiljaa val­jennut mistä NDT-lähes­ty­mis­ta­vassa on kyse.

Heti kou­lu­tuksen alusta saakka olemme puhuneet todella paljon lihas­jän­tey­destä, olemme havain­noinneet demoa­siak­kaiden lihas­jän­teyttä videoilta sekä pien­ryh­missä teh­tä­vissä työs­ken­te­lyissä. Kou­lu­tuksen ede­tessä olen kokenut jon­kin­laisen ahaa-elä­myksen, että juuri tämä lihas­jänteys onkin se kaiken alku ja juuri. Lihas­jänteys vai­kuttaa niin koko­nais­val­tai­sesti lapseen, hänen ole­muk­seensa, hänen toi­mi­juu­teensa sekä osal­lis­tu­mi­seensa. Asia jota en ollut edes tullut aja­tel­leeksi on kuinka voi­mak­kaasti lihas­jänteys vai­kuttaa syö­miseen, puhu­miseen ja jopa hen­gi­tykseen. On ollut hauska huomata, miten työssäni nyt koh­da­tessani uuden kun­tou­tujan, kes­kityn havain­noimaan ja poh­timaan asioita lihas­jän­teyden kautta. Kysyn itseltäni mitä lapsi tekee, miten hän sen tekee ja ennen kaikkea miksi hän tekee niin. Nämä sanat ovat iskos­tuneet taka­rai­vooni ja ne ohjai­levat työtäni: ”mitä, miten, miksi”.

On ollut myös mie­len­kiin­toista huomata, miten aja­tuksen tasolla niin yksin­ker­tainen asia kuin lihas­jänteys, voikin olla niin moni­mut­kainen ja välillä vaikea ana­ly­soida. Yksin töitä teh­dessäni kai­paankin välillä toista sil­mä­paria ja kaveria, jonka kanssa pohtia näke­määni ja käsillä tun­te­maani ääneen. Koenkin, että kou­lu­tuksen pien­ryh­missä tapah­tunut poh­dinta on ollut kullan arvoista. Olen saanut kysyä kysy­myksiä joiden esit­tä­minen on alkuun tun­tunut tyh­mältä, huo­mannut etteivät ne ehkä olleetkaan lainkaan tyhmiä kysy­myksiä, saanut tukea kans­sao­pis­ke­li­joiltani ja läm­mintä kan­nus­tusta kouluttajilta.

Huomaan, että olen kou­lu­tuksen myötä tullut itse­var­mem­maksi ja roh­keam­maksi. Minulla on nyt laa­jempi ja moni­puo­li­sempi vali­koima työ­kaluja ”tera­pia­vä­li­neis­tössäni”, ja uskallan kokeilla ja käyttää niitä. Mikäli ”plan A” ei toi­mikaan toi­vo­tulla tavalla pohdin hetken asiaa ja kokeilen sitten jotakin toista tapaa lähestyä pulmaa. Tämä taito kehittyy var­masti vielä vuosien var­rella, olenhan nyt vielä ihan NDT-urani alku­met­reillä. Koen myös hel­pot­tavana sen, että minun ei tar­vitse täyttää koko terapia-aikaa kym­me­nillä ja taas kym­me­nillä har­joi­tuk­silla. Ajat­telen nyt, että myös kaikki siir­ty­miset ja niihin liit­tyvät asen­non­vaih­dokset, pai­non­siirrot, ojen­tau­tu­miset, kierrot yms. ovat osa terapiaa. Vaat­teiden ja kenkien rii­su­mi­sesta ja puke­mi­sesta puhumattakaan.

ICF:stä on puhuttu jo pitkään ja se on entuu­destaan tuttu asia, mutta se on kui­tenkin aina tun­tunut jotenkin han­ka­lalta mie­lestäni. Nyt tämän kou­lu­tuksen myötä tuntuu, että olen lopulta sisäis­tänyt sen. Kun mietin lasta, hänen ruumiin ja kehon toi­mintoja, hänen suo­ri­tuk­siaan sekä osal­lis­tu­mistaan, tuntuu että vihdoin ymmärrän mistä muut ovat puhuneet kaikki nämä vuodet. Kun vielä otetaan ympä­ristö- ja yksi­lö­te­kijät huo­mioon on tera­pialle mie­lestäni huo­mat­ta­vasti hel­pompi asettaa tavoit­teita ja tätä kautta on myös hel­pompi aja­tella lasta aktii­visena toi­mijana ja pohtia millä tavoin minä tera­peuttina voin auttaa häntä kehit­tymään vielä aktii­vi­sem­maksi toimijaksi.

Tästä pääs­täänkin yhteis­työhön. Laa­dukkaan terapian taus­talla on tiivis yhteistyö lapsen, perheen sekä muiden lapsen arkeen osal­lis­tuvien hen­ki­löiden ja tahojen kanssa. On tärkeää, että kai­killa on yhteiset tavoitteet, jotka tukevat lapsen kehit­ty­mistä ja, että nuo tavoitteet ovat läh­töisin lap­selta itseltään sekä per­heeltä. Tera­peuttina minä havainnoin ja ana­lysoin lapsen fyy­sisiä omi­nai­suuksia, taitoja ja vai­keuksia ja sitä kautta löydän keinot, joilla voin mah­dol­listaa lap­selle uusia koke­muksia, jonka seu­rauksena lapsi voi oppia uutta. Yksi kou­lu­tuk­sessa esiin tullut seikka, jota olen aja­tellut aikai­sem­minkin, mutta en ihan sisäis­tänyt sitäkään, on ais­ti­ko­ke­mukset. Kuinka tär­keitä eri­laiset koke­mukset, niin moto­riset kuin sen­so­riset, ovat lap­selle ja hänen kehi­tyk­selleen. Kuinka tärkeä on mah­dol­listaa lap­selle näitä moni­puo­lisia koke­muksia. Ja myös se mitä tar­koittaa mikäli lapsi yli- tai ali­reagoi ais­tiär­syk­keisiin. Näihin alku­vaiheen ais­ti­ko­ke­muksiin syven­nymme var­masti vielä tule­valla vau­va­vii­kolla ja odo­tankin sitä innolla.

Tämä poik­keuk­sel­linen aika koko maa­il­massa ja meidän maassa on aiheut­tanut sen, että en ole ollut lähi­kon­tak­tissa yhteenkään kun­tou­tujaan yli kahteen kuu­kauteen. Tämä pistää hieman miet­timään min­kä­laiset ne omat tera­pia­taidot ovat, mikäli tilanne kestää vielä pitkään. Etä­te­ra­pioita olen tehnyt ja on ollut ilo huomata kuinka sitou­tu­neita monet perheet ovat, ja kuinka he kokevat aivan uuden­laisen yhteyden lap­seensa. Nyt he ehkä myös ymmär­tävät paremmin, mitä meidän työ on. Vaikka toi­saalta emme mie­lestäni voi odottaa van­hempien tai avus­tajien pys­tymään samaan kuin mitä me tera­peutit teemme. Monet kerrat olen tun­tenut tur­hau­tu­mista, kun en pää­sekään tun­temaan käsissäni mitä lapsi tekee, en pääse ohjaamaan lasta ja hänen liik­ku­mistaan tai vai­kut­tamaan lihas­jän­teyteen. Kun juuri nyt olisin kai­vannut pajon har­joi­tusta, jotta voisin siirtää kou­lu­tuk­sessa oppi­maani käy­tännön työhöni. Mutta sitten taas koen, että olen kehit­tynyt toi­minnan sanoit­ta­mi­sessa, mikä myös on tärkeää jotta lapsi ja van­hemmat ymmär­tävät miksi teemme juuri sitä mitä teemme.

Lapsen van­hem­mille selit­täisin NDT/​Bobath tera­pia­lä­hes­ty­mis­tapaa vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­lisena ongel­man­rat­kai­su­kes­keisenä tapana mah­dol­listaa lapsen mah­dol­li­simman aktii­vinen toi­mijuus, osal­lis­tu­minen omaan arkeen sekä pää­tök­sen­tekoon. Selit­täisin myös, että lähes­ty­mis­ta­vassa enna­koidaan lapsen tulevaa toi­min­nal­li­suutta esim. lihas­jän­teyteen perus­tuvan mää­rit­telyn ja sen tuomien vai­keuksien myötä. Ker­toisin, että terapia on jat­kuvaa havain­noi­mista ja ana­ly­soi­mista, jonka perus­teella minä fysio­te­ra­peuttina mietin har­joitteet, mutta ker­toisin myös kuinka tärkeää on, että koko perhe sitoutuu lapsen kun­tou­tukseen ja kan­nustaa ja tukee lasta tässä.

NDT/​Bobath lähes­ty­mistapa on jat­ku­vasti kehittyvä, avoin ajat­te­lu­malli, jossa yhdis­tellään monen eri tie­tee­nalan ja tut­ki­muksen antia klii­niseen tera­pia­työhön. NDT/​Bobath kou­lu­tuksen käynyt tera­peutti osaa yhdistää omassa klii­ni­sessä työssään tekemiä havaintoja tut­ki­muk­sel­liseen tietoon moto­ri­sesta oppi­mi­sesta, aivojen plas­ti­suu­desta ja ympä­ristön mer­ki­tyk­sestä oppi­mi­selle. Tera­peutti pystyy myös ajat­te­lemaan tule­vai­suuteen, mikä lapsen toi­min­nal­lisuus sekä osal­lis­tu­minen on tule­vai­suu­dessa ja aset­tamaan tavoit­teita sen perus­teella sekä valit­semaan par­haimmat tera­pia­keinot ja -tavat. Näin lapsi voi saa­vuttaa mah­dol­li­simman hyvän toimijuuden.

NDT/​Bobath lähes­ty­mis­ta­vassa minua kiin­nostaa eniten se, miten minä voin mah­dol­listaa lap­selle uusia koke­muksia ja siten mah­dol­listaa lapsen oppia uusia taitoja. Eri­tyi­sesti minua kiin­nostaa var­hais­vaiheen terapia, joka meillä vielä on käy­mättä kun vau­va­viikko siirtyi Korona-epi­demian vuoksi. Minua kiin­nostaa se miten pystyn vai­kut­tamaan ja mah­dol­lis­tamaan pie­nelle vau­valle sen, että hän voikin oppia sel­laisia taitoja, jotka jäi­sivät ilman terapiaa saa­vut­ta­matta esim. poik­keavan lihas­jän­teyden tai lii­ke­mallien tms. vuoksi. Ja ajatus siitä mihin kaikkeen myö­hemmin elä­mässä se vai­kuttaa mikäli lapsi on saanut terapiaa ja moni­puo­lisia koke­muksia ja lii­ke­malleja tai jos hän ei ole saanut terapiaa. Itselläni ei ole lainkaan alle 4-vuo­tiaita kun­tou­tujia, joten senkin vuoksi odotan vau­va­viikkoa ja var­hais­vaiheen tera­pia­jaksoa kovasti.